Entä jos kysymys on väärä?

Olen viime aikoina jäänyt jumiin hyviin ja huonoihin kysymyksiin – ihan omiini.

Elämme vastausten kulta-aikaa. Tietoa on enemmän kuin koskaan, asiantuntijoita riittää ja tekoälyltä saa sekunneissa viisikohtaisen toimintasuunnitelman vaikka maailmanrauhan saavuttamiseksi. Silti maailma tuntuu paikalta, jossa minkäänlaista rauhaa tai uutta suuntaa ei saada aikaan edes hyvällä promptilla.

Julkisessa keskustelussa kysymykset ovat aina samoja: Mistä leikataan? Mitä verotetaan? Miten voisimme verottaa vielä lisää? Kuka maksaa eniten? Kuinka kauan vielä pärjätään? Noita kysyessämme velka kasvaa, talouskasvu on hidasta ja väestö ikääntyy. Osa sairastuu muiden kroonisten tautiensa lisäksi ikärasismiin tai sen peesailuun.

Kysymyksissä on yksi pirullinen piirre: ne määräävät, mistä vastauksia etsitään. Kun kysytään, mistä leikataan, saadaan leikkauslistoja. Kun kysytään, miten nykyinen järjestelmä pelastetaan, kukaan ei uskalla ehdottaa, että sen voisi räjäyttää ja rakentaa jotain ihan uutta.

Yrityksissä kysymysten laadulla on varsin konkreettinen hintalappu. Jos kysyy työkaverilta: ”Miten vältämme epäonnistumisen?”, tulee luoneeksi erilaisen yrityskulttuurin kuin silloin, jos kysyy: ”Mitä sellaista voisimme tehdä, missä kukaan ei ole vielä onnistunut?” Molempiin saa vastauksen. Vain toisesta saattaa syntyä jotain kiinnostavaa.

Suomessa haluamme yritysten kasvavan, investoivan ja työllistävän. Haluamme pitää kiinni hyvinvointivaltiosta ja kaikesta hyvästä, mitä se meille tarjoaa. Mutta jotenkin aina onnistumme käsittelemään yrittäjyyttä ja yhteistä hyvinvointia kuin ne olisivat toisistaan irrallisia asioita. Siinä on pieni ristiriita: olemme kovin kiinnostuneita siitä, miten hyvinvointi jaetaan, mutta huomattavasti vähemmän siitä, kuka sen ensin luo.

Ehkä Suomen ongelma ei olekaan se, ettemme osaisi kysyä oikeita kysymyksiä, vaan se, että tiedämme jo, millaisia vastauksia emme halua kuulla.

Lopetan nyt tämän räntin lempikysymykseeni:
Kaikesta huolimatta, mitä voisimme tehdä seuraavaksi?